Oli taas tulossa joulu. Tutut tuoksut leijailivat keittiöstä. Isoäiti oli hakenut joulukuusen sisälle, laittanut kynttilät oksille ja koristellutkin kuusta, mutta ei aivan valmiiksi. Hän haki vintiltä rispaantuneen punaisen laatikon.

Isoäiti laski laatikon kuusen eteen lattialle ja meni tyytyväisenä nukkumaan. Aamun sarastaessa hän laittoi riisipuuron hautumaan ja sytytti kuusen kynttilät. Kohta pihaan rullasi auto, ja autosta pompahteli pieni perhe. Talo täyttyi halauksista ja tassutuksesta.

– Ahaa, sanoi lasten isä ilahtuneena, kun huomasi kuusen edessä lattialla punaisen laatikon. – Arvatkaapas lapset, mitä tässä laatikossa on? – Yllätyksiä, sanoi pieni tähtisilmäinen poika. – Aarteita, vahvisti vielä pienempi tähtisilmäinen tyttö. Laatikossa oli joukko pieniä, vanhoja tonttuja. Niitä oli tehty kävyistä ja paperipalloista. Ne olivat selvästi pienen lapsen tekemiä. Tonttujen joukossa oli myös pikkuriikkinen enkeli.

Yhden tontun pää repsotti kallellaan. Toisen kiharat olivat oienneet, ja enkelin siivet olivat rutussa. Ripustamiseen tarkoitetut rautalangat olivat tuhannella myttyrällä. Tonttuja oli  aseteltu joulukuuseen joskus aikaisemminkin.

Isoäidin mieleen on jäänyt yksi aivan erityinen joulu vuosia sitten. Tonttukylän rakentaja  oli kasvanut aikuiseksi ja lähtenyt opiskelemaan. Kuusta oli koristeltu milloin milläkin, ja olipa välillä ollut lumettomia jouluja, jolloin koko kuusta ei ollut haettu metsästä ollenkaan. Sitten eräänä jouluna poika halusi tulla pohjoisen lumijouluun. Hän kysyi, olisiko Tonttula vielä olemassa. Saisiko hän leikkiä taas?

Niin tähtisilmä syttyi jälleen. Hän levitti pumpulilunta kuusen oksille, aivan joulupuun uumeniin. Varovasti hän nosti laatikosta ensimmäisen tontun. Piteli sitä tovin kädessään ja muisti jotakin. Asetteli hiljakseen tontun toisensa jälkeen kuusen katveeseen. Piippalakit istuivat piirissä niin kuin vuosia sitten. Enkelin siivet välkehtelivät kynttilöiden hämyvalossa, ja rakentajan silmäkulmassa taisi olla pieni kyynel. Hän oli pieni taas. Tuli oikea joulu.

Isä avasi tutun tonttulaatikon ja yhdessä pienten lastensa kanssa hän rakensi mummulan joulukuuseen tutun Tonttulan. Ennen kuin pikkukylä oli valmis, halusivat lapset tehdä tontuille kirjan. Kuinkas ei aiemmin tontuille ollut kirjaa tehtykään, ihmettelivät aikuiset, mutta se isoäitiä kyllä nauratti, kun pieni tähtisilmä halusi tehdä tontuille myös läppärin! Näin Tonttula siirtyi digiaikaan, mutta yhtä kirkkaina loistivat rakentajien silmät kuin Tonttulan ensimmäisenä jouluna, kauan sitten.

Teksti ja kuvat:
Marja-Stiina Suihko,
Kalevalaisten Naisten Liiton hallituksen jäsen,
Kuhmon Kalevalaiset Naiset

Joulutarina on alunperin julkaistu Kalevalaisten Naisten liiton sivulla.